Storytime – Elämää kokenut

 

Tulipa tuossa just katottua Arman Alizadin, Pohjantähden alla – Lastensuojelu jakso, ja iski semmonen inspiraatio kirjottaa, tavallaan aiheesta mutta myös poiketen siitä. Ei en ole itse ollut otettuna huostaan mutta jos ajattelee kaikkia näitä tapahtuneita asioita nuoruudessa, niin ne olisi hyvin voinut ajaa mut sinne.

On aina tullut pidettyä Armania todella inspiroivana ja symppis tyyppinä, vaikken nyt henkilöä henkilökohtaisesti tunnekaan. Mutta aikamoiset esiintymistaidot sais omata jos oikeesti vaan feikkaisi kaiken sen aitouden ja avoimuuden, mikä ainakin itseeni välittyy. Myös se miten joku uskaltaa kertoa asioista, mistä suurin osa ihmisistä sitten vaan kuiskuttelee, epäilee, paheksuu, nauraa, tai ei pidä todellisena tms, eikä osaa ottaa selvää kuinka asiat oikeasti on.. Mutta sitten itse asiaan.

Tää jakso sai taas oman lapsuuden ja nuoruuden mieleen, mitä kaikkea pahaa sitä on joutunut kokemaan, miten siitä on päässyt yli vai onko edes päässyt?

Voin sanoa että ei siitä varmaan ikinä pääse yli, sitä vaan jotenkin oppii elämään kaiken sen kanssa.. Ja kokemukset vahvistaa.. eikö niin?

Mä olen monesti saanut kuulla siitä, kuinka vahvaksi mua luullaan, herkäksi, huomionhakuiseksi tai jopa pelottavaksi.. 

Mutta mitä mä sitten loppupeleissä olen? 

Niinno, voisin sanoa että kaikkea näistä. Kokemuksista oppii ja vahvistuu, mutta ei se aina ole ehkä niin kuin luullaan. Mä olen pienestä pitäen nähnyt ja kokenut asioita mitä näin vanhemmalla iällä ajattelee, ettei kenenkään lapsen tai nuoren pitäisi kokea. Välttämättä ei ikinä.

Perheväkivalta

Alle kymmen vuotisena jo sain todistaa perheväkivaltaa kun oma isä hurahti alkoholiin.. Välillä sai selkäänsä koiran talutushihnalla tai vyöllä, välillä todistettiin sitä kun isä tulee kännissä kotiin ja  sammuilee mihin sattuu, kuseksii kissojen tai koiran ruokakuppeihin. Toisinaan sitten sai pelätä oman äitin hengen puolesta kun osoiteltiin haulikolla tai uhattiin tappaa puukolla.

Loppujen lopuksi kymmenen vuoden ikäisenä, jouduin todistamaan oman isäni kuoleman. Iskä tuli oletettavasti kännissä kotiin. Tuli mun huoneeseeni jossa pelasin, sammumaan/nukkumaan, otti jotain lääkkeitä ja kuorsaus kävi. Jokusen hetken päästä pääsi kuitenkin syvä henkäys ja kuorsaus loppui. Ihmettelin jossain kohtaan kun sen silmät oli auki mutta äänähdystäkään ei kuullut. No kävin sitten alakerrassa sanomassa äitille ja siskoille asiasta että tulisko kattomaan kun iskä näyttää ihan kuolleelta. Vastaukseski sain hekottavaa naurua että höpöhöpö se nyt vaan on sammunut taas. Minkäs siinä sitten teet kun ei kymmenvuotista uskota ja siinä vaiheessa itsekin ajattelee että noh, ehkä se tosiaan vain nukkuu.

Mentiin sitten siskojen kanssa ulos leikkimään lumisotaa ja tyypillisesti minä olin se joka sai koko ajan niitä lumipesuja.. hermot meni ja menin takaisin sisälle jossa äiti olikin yläkerrassa vaihtamassa muissa huoneissa lakanoita. Iskä edelleen mun huoneessa elottoman näköisenä jollonka päätin uudestaan sanoa äitille asiasta. Tällä kertaa äiti tuli kattomaan ja huomas samantien kuinka kalpea se oli. Tuuppas pari kertaa kylkeen ja iskä rojahti sängystä kylmän jäykkänä lattialle.. Sillä hetkellä todellisuus iski myös äitiin joka alkoi huutamaan että äkkiä pyytämään siskot sisälle ja soittoa ambulanssiin.. Siitä hetkestä eteenpäin muistikuva tavallaan pimeni.. muistan kun ensihoitajat koitti antaa elvytystä ja jossain kohtaa se masiina piippaskin niin että olis ollut eloa, mikä tosin oli sitten vaan joku virhe huuto.. Jossain kohtaa saapu myös pari poliisia kylään ja tietysti kuulustelivat mua koska olin se ensimmäinen paikalla todistamassa tapahtuneen.. Mitäpä nyt sen ikäinen osaisi niille poliiseille siinä kohtaa vastata? Joo iskä kuoli mut kukaan ei uskonut mua..? 

Ei tapahtunutta pystyy tavallaan vieläkään käsittää.. välillä painaa mieltä se että jos mua oltaisiin uskottu tai jos olisin ollut vähänkin vanhempi ja tajunnut  vaan luottaa itseeni siinä kohtaan että nyt pitää soittaa ambulanssi.. niin olisko iskä vielä täällä?

En sano etteikö hyviäkin hetkiä olisi ollut, mutta ne pahimmat muistaa aina, eikä niitä toivo kenellekään koettavaksi. Tää hetki on ollut yks elämän pahimpia kokemuksia ja varmaan siitä alkaen on ollut vaikeampaa luottaa ihmisiin, kun ei nekään luota suhun?

Kiusaaminen / Murrosikä

Kiusaamisestakin on saanut kärsiä  jo pienestä pitäen.. 

Aina tuli leikittyä paljon sisarusten kanssa ja siskojen varsinkin, useimmiten se kuitenkin meni siihen että siskot vaan lyöttäyty mua vastaan ja useimmiten sai aina juosta itku kurkussa yksin kotiin tai jos leikittiin kotona ja äiti teki pitkiä päiviä töissä, niin aina jossain kohtaa sitä löys itsensä vetämässä itkupotkuraivareita kun siskot oli taas kiusannut. Sisar rakkautta totta tosiaan. Jos olisi tapahtunut pienissä määrin niin ajattelisi että se on ihan ok, mutta nyt kun ajattelee niin tuntuu että sitä oli ihan koko ajan. Lähettiin kesäleirille jossa tapasin uusia kavereita, no eipä aikaakaan kun oli jo sisko kuiskuttelemassa mun kaverille ettei ton kanssa kannata leikkiä, että sen kanssa on paljon kivempaa… mennään äkkiä ja blablabla.. Sama rumba jatkui yhä uudestaan, kun naapurista tai kerhosta tai koulusta sai jotain kavereita niin taas oli siskot niitä haalimassa itselleen ja supisemassa ettei mun kanssa kannata leikkiä kun sen kanssa on paljon kivempaa. Välillä leikittiin ihan hyvin yhessä mutta sitten jostain kumman syystä mä olin aina se, joka itkukurkussa lähti kuitenkin kävelee yksin kotiin.

Ala-aste aikaan mulla alkokin jo hyvin nuorena murrosikä. Taisin olla kolmannella kun naama alko jo kukkia finneistä ja muotoja alko myös tulemaan. Kiusaaminen alkoi tietty samantien näppynaama, finninaama, pizzanaama ja mitä näitä nyt oli.. Läski olin tietysti myös kun muodot kasvoi. Sisaruksetkin jakso aina kiusata asiasta että kohta tarviit tissiliivit ja siihen aikaan se tuntu ihan kamalalta kun muilla ei edes tissit kasvaneet. Piilouduin paksujen paitojen alle jottei minkään sortin muodot näkyis. Finnejä alkoi ilmestymään vaan enemmän ja selkä oli pahin paikka mihin niitä ilmesty. Kaikenmaailman tökötit tuli kokeiltua eikä mikään tuntunut auttavan.. kunnes apteekista käytiin hakemassa jotain ainetta (minkä nimeä en valitettavasti muista) niin jollain ihmeen kaupalla tehos ainakin selkään mikä toki kohensi omaa oloa huomattavasti.

Kolmannella löysin myös yhden pitkä aikasen kaverin, joka aina on ollut tukena kaikessa. Hyvinä ja vaikeina hetkinä.. ja vieläkin on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässä vaikkei niin ollakaan oltu tekemisissä. Kaikki johtuu pitkälti siitä kun muutti jo ala-aste aikaan eri paikkakunnalle ja sitten tulikin omat elämät kohille. 

Koitin ala ja ylä-asteella päästä aina hirveesti porukkaan mukaan, mutta eipä se ihan niin helppoa ollut. Tämä paraskaveri kun oli muuttanut muualle ja muilla oli jo tavallaan omat porukat niin tuntu vaan siltä ettei kuulu kenenkään joukkoon. Opettajatkin alkoi ihmetteleen et mites toi nyt aina leikkii tuolla yksinään ja sit alkokin väkisin koittaa muita saada ottamaan mua niiden kanssa leikkimään tai tekemään juttuja. Mut eihän se nyt niin mene.. Ei ketään voi pakottaa olemaan toisen kanssa. Eikä muakaan huvittanut vaikka kuinka yritin. Sen vaan huomasi että kaikilla oli ihan omat jutut ja kaverit.. jopa sanokin ettei ne nyt haluais mua mukaan. Aloin sulkeutumaan enemmän kuoreeni ja leikinkin mieluummin ihan yksin ja tein omia juttuja.

 

Teinielämä

Iskän kuoleman jälkeen kun oli taas aika palata kouluun, koitti heti ensimmäisenä hetki kun opettaja sanoi olevansa tukena ja että asiasta ei täydy sanoa vielä kellekään muulle jos en itse tahdo ja että opettajilla on vaitiolovelvollisuus. Normaalia tietysti että kouluun oli tapahtuneesta ilmoitettu. Seuraavana päivänä löysin kuitenkin pulpetistani viestin, jossa sanottiin vain, “tiedän iskästäs”. Ei nimeä, ei mitään muuta. Näytin viestin suuttuneena opettajalle, että niin mites se vaitiolovelvollisuus? Opettaja väitti ettei ole kellekään mitään sanonut ja selvittävänsä kuka lapun on laittanut. Paha oli siinä vaiheessa uskoa että opettaja puhuisi totta kun lähes tulkoon jokainen luokassa tulee sanomaan että kuuli opettajalta asiasta.

Joka tapauksessa seuraavaksi opettaja kehoitti puhumaan kuraattorille.. koska tapahtunut oli niin vakava juttu että mun pitäisi nyt kyllä puhua jonkun kanssa ja purata tunteita.

Virhe.

Itse en ainakaan koe sitä hirveän mukavana kun opettaja kovaan ääneen kuuluttaa koko luokan edessä että nyt on käynyt näin ja nyt sun kannattaisi käydä juttelemassa sille.. ja että silläkin on vaitiolovelvollisuus. Enemmänkin tää tuntu sillä hetkellä hirveän nololta ja häpeälliseltä.. Sanotaan että vaitiolovelvollisuus ja sitten ollaankin jo kertomassa toisten asioita ties kelle. Siinä vaiheessa ajattelin että ihan sama, kaikki tietää, eikä mulla ole mitään menetettävää niin marssin sinne kuraattorin huoneeseen.

Mitä me tehtiin?  Tai pitäiskö sanoa mitä mä tein..

Piirtelin paperille yksinäni kuvia ja välillä vaan istuin muuten vain. Oliko kuraattori paikalla? No ei.. Opettajien huoneessa kahvilla tai välillä istui huoneessa tietokoneen kera. Joten voin sanoa ettei todellakaan ollut mitenkään hyödyllinen reissu.. Jossain kohtaan sanoin kotonakin ettei siinä ole mitään järkeä aina laittaa sinne yksinään istumaan, kunhan oon vaan eristyksissä muista. Eipä tarvinnut siitä hetkestä lähtien sinne enää mennä. 

Myöhemmin alko olla iso juttu koulussa tuoda karkkia tai muuta herkkuja, aina kun jollain synttärit. Siihen aikaan äiti teki töitä Fazerilla ja toi kotiin aina isot määrät herkkuja, joita oli sitte helppo kuskata kouluun näinä päivinä. Kas kummaa kun aloin olemaan suosittu ihmisten silmissä.. Ruvettiin pyytämään porukkaan mukaan. Kinuttiin myöskin lisää sitä karkkia.. “koska sun äiti on siellä Fazulla töissä niin eksä vois tuoda jotain?” No minähän toin.. Ja sain tuntea olevani “suosittu” niihin aikoihin. 

Pari niihin aikoihin “hyvää kaveria sain” jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu 5-8 luokkaan saakka. Ja myös niihin aikoihin alkoi tulla alkoholi omaan elämään.. ja mitä me oltiin.. 11-12v? Jotain sinne päin kun ensimmäisiä kertoja käytiin kaupan pihalla lokkaamassa juotavaa.

Siitäpä se suurin alamäki oikeastaan alkoikin..

 

Alkoholi

Kaikki tuntu niin hyvältä ja hauskalta, mutta todellisuushan oli että mua  käytettiin vain pitkälti hyväksi. Olin aina se jolla oli rahaa tai joka tarjoutu ostamaan muille kaikkea. Harvemmin sitä tuli mitään saatua takasin, eikä sitä siinä kohtaan edes oikeastaan ajatellut muuta kuin että jee nyt mulla on kavereita.. vääränlaisia kavereita..

Usein sain kuulla kuinka nää kaksi kaveria puhu vaan selän takana toisistaan pahaa ja tietysti myös musta. Sen ajan gossip girls.. Minä sinisilmäisenä tietenkään ikinä halunnut muista aatella mitään pahaa. Kerran oltiin toisen kaverin porukoilla viettämässä iltaa, kaverin äidin sekä isäpuolen kanssa. Me alaikäiset saatiin juoda laivalta tuotuja juomia ja kaikki oli hauskaa.. ainakin siihen saakka kunnes havahduin sohvalta siihen että tämä kaverin isäpuoli lääppii haaroista ja rinnoista.. yritti siis toisin sanoen raiskata. Ilmoitin asiasta kaverille joka totesi että no ei se nyt mitään, on se mullekin joskus niin tehnyt vitsillä…

Ihan oikeasti!? Vitsillä!? Ei kukaan, ei ikinä, saisi lääppiä mitään 13 kesäsiä jos ne on sammuneita tai vaikka olis selvinpäin.. 

No ei tietenkään tätäkään asiaa sen kummemin mietitty jälkeen päin vaan oltiin ihan normaalisti. Uudet juhlat oli jossain kohtaan toisen kaverin luona ja viina virtasi taas.. Tällä kertaa vähän enemmän porukkaa. Nämäkin bileet riistäyty jossain vaiheessa käsistä.. Kavereiden kavereita ja jopa ala-asteen nuorehko harkkari (mies opettaja) saapu paikalle. Porukkaa oli sammunut ympäri kämppää ja minä yksi niistä… Heräsin siihen kun tää harkkari opettaja on mun päälläni housut kintuissa ja koittaa kiskoa mun housujani alas.. Joku tyyppi kuitenkin ilmaantu paikalle ja riuhtas tän miehen pois ja heitti loppujen lopuks pihalle kämpästä. Kyseltiin tapahtuko mulle mitään ja mistäs minä täysin varma voisin olla, mutta ei kai. Tutkailtiin sänkyä tarkemmin ja löydettiin puukko.. Joku huikkas että joo se tyyppi oli jotain heilunut sen kanssa täällä aluks.. Että sellasta taas.. Raiskaus ja murhayritys siinä samalla? Sitä tuskin kukaan ikinä tietää.

Mutta nää on taas näitä hetkiä jolloin voi vaan sanoa olevansa iloinen että on ylipäätään hengissä. Kaikkea sitä tulee toilailtua nuorena vaikka ei ite välttämättä tahtoisikaan. Siitä syystä sanonkin kaikille niille nuorille jotka on siinä iässä että haluu kokeilla ja läträillä sen viinan kanssa niin miettikää kahdesti.. Oot ehkä kokemusta rikkaampi mutta oletko varmasti hyvällä tavalla? Itse en ainakaan oo ylpeä kaikista näistä tapahtuneista.

Jossain kohtaa sitä alkoi vähän erkaantumaan näistä kavereista ja miettimään sitä että onko ne oikeesti hyväksi mulle? Olin tavallaan taas ihan yksin. Koitin päästä uusiin porukoihin ja hengailla vähän kaikkien kanssa. Tapasin pojan jonka kanssa seukattiin 8 luokan aikana muutama kuukausi. Nää entiset kaverit päätti kuitenkin sitten pilata mustasukkasena senkin… kertoivat tälle pojalle kuinka olin pussaillut ja pettänyt sitä jonkun toisen kanssa. Koitappa siinä sitten todistella itseäsi ettet ole tehnyt mitään väärää kun toinen haluaa uskoa muita. Taas se hetki kun koitat sanoa miten asiat on ja sua ei uskota.. iso kolahdus sisimpään ja muistot aiemmista tapahtumista. Kiusaaminen jatkui. Läheteltiin tekstiviestejä muiden nimissä, haukuttiin, mollattiin.. Siinä vaiheessa kun oot jo niin rikki, alat vaan enemmän ja enemmän vetäytyä kuorees ja tavallaan totut siihen kaikkeen paskaan. Ja jossain kohtaan kun oot tottunut siihen kaikkeen et jaksa edes välittää ja tunnet olevas vaan ilmaa muille.

Homous ei ole sairaus

Sulkeuduin tässä kohtaa hyvinkin paljon. Lintsasin koulusta ja olin vain omissa oloissani. Vietin aikaa myös paljon netissä, keskustelupalstat ja eri pelit oli siinä vaiheessa se mun juttu. Ja myöskin itsensä etsiminen. Jossain kohtaa sitä tajus että on alkanut pitää tytöistä, tai oikeastaan aina pitänytkin mutta ei oo ajatellut asiaa siinä mielessä.. En oo edes varma missä kohtaan tulin kaapista ulos.. Löysin kivan näkösen poikatytön netin kautta, jonka kanssa alettiin juttelemaan ja siitä se ajatus sitten lähtikin. Kaikkihan siitä ei ollut ihan samaa mieltä.. Äiti varsinkaan ei ottanut kovin hyvin asiaa, haukku vaan tyhmäksi ja sairaaksi ja mitä lie… Toinen siskoista oli vielä pahempi.. huorittelut, vitun lesbo, epäsikiö, äpärä.. ei nekään riittänyt sille vaan ruvettiin hakkeroimaan nettisivuja ja tulostamaan mun lähettämiä viestejä ja näyteltiin niitä sitten äitille, jotta saisin sitten vielä enemmän paskaa niskaan. Ai että sitä aikaa.. Siitäkin vois raapustaa vaikka oman kirjan.. Veljet on aina ollut asian kanssa ihan fine ja toinen siskokin, vähän aristellen ehkä kysellyt että miten sä nyt tollain miehistä vaihdoit.. 

Jokatapauksessa tää ihminen sai hetkeksi pysymään maan tasalla ja näkemään  ettei kaikki olekaan niin pahaa. Ylä astekin meni läpi kun väkisin skarppasin loppu vuoden ja oli joku siinä sanomassa että hyväks kaikki kääntyy. Tyhjyys valtas kuitenkin mielen väkisinkin kun ei ollut mitään suuntaa tai suunnitelmaa mitä sitä sitten tekisi? Ammattikoulu oli tosin mielessä mutta mikä ala tai mikä mua ylipäätään kiinnostaa? Äitikin jaksoi toitottaa että miksei sulla ole kavereita, mikset sä tee mitään, mee ulos, mee lukioon, hanki harrastus, sä vaan lihot.. taas oot lihonnut.. tekisit nyt jotain. Koko ajan jaksettin valittaa jostain, ei se ainakaan kannustukselta mun korviini vaikuttanut.

Päätin lähteä kokeilemaan matkailu-alaa.. Mutta jossain kohtaan iskikin sitten masennus.. tai olihan sitä jo aikasemminkin ollut ilmassa mutta silloin se iski pahiten. Tyttö jonka kanssa seurustelin alkoikin pettämään ja tekisi sen useammin kuin kerran, mutta joka ikinen kerta sai uskoteltua mulle että se loppuu nyt ja haluaa olla vain mun kanssani. Samaa tarinaa katsoin puolisen vuotta kunnes en jaksanut enää. Sydän murtuneena jälleen kerran. Yksin. Kukaan ei välitä tai rakasta angsti alkoi. Myös viiltely. Oli monia hetkiä jolloin halusin vaan päättää elämäni siihen. Söin pillereitä ja alkoholia samaan aikaan, heilun junaradalla siinä toivossa että juna ajaisi yli. Tällöin olin jälleen alkanut juttelemaan parhaan kaverini kanssa ala-asteelta, joka sai pysymään mut kuitenkin oikeilla raiteilla. Ja jostain kumman syystä se saikin taottua mun päähäni sen ettei vielä ole mun aikani mennä.

Alettiin pitkästä aikaa hengailemaan yhdessä vuosien jälkeen. Tavattiin uusia tuttavuuksia ja pyörittiin pitkälti näissä sateenkaariporukoissa. Ja hetken kaikki oli taas hyvin. Tapasin jälleen uuden tytön, tälläkertaa se joka ei ollut sinut homojen suhteen oli tämän tytön äiti.. Vihasi mua alusta lähtien kun sai tietää että enhän mä olekaan pelkkä kaveri vaan tyttöystävä.. Pisti nukkumaan eri huoneissa ja käski lähtemään heti seuraavana päivänä takasin kotiin.. Ethän sinä nyt meidän tyttöä tule tänne pilaamaan. Tilanteen tasaantuessa, tapailtiin kunnes jossain kohtaan tää tyttö päätti vaan lähteä kotiin junalla, hylkäs kirjaimellisesti juna-asemalle sanomatta mitään. Ja se juttu oli sitten siinä.

No sitten on myös ollut suhteita jossa mua on uhkailtu, lyöty, tönitty, manipuloitu ja käytetty vaan hyväksi. Että onhan noita.. Taas kerran, kokemusta rikkaampana? Usko ihmisiin menetetty niin monesti.

Jos jotain hyvää pitäisi löytää kaikista näistä pieleen menneistä suhteista ja siitä miten mua on kaltoin kohdeltu, niin se että oon oppinut jollain tapaa lukemaan ihmisiä. Tunnistamaan ne, jotka ei oikeesti tarkota sitä mitä sanovat, jotka käyttävät sua hyväkses tai jotka ajattelevat vaan itseään. 

Ravintola-ala

Matkailu alahan ei ollut se mun juttuni loppupeleissä. Keskeytin. Pidin välivuoden. Muutin Turkuun silloisen kumppanin kanssa, petti mua mun silmieni alla baarissa. Jätin ja lähdin takasin kotiin. Hain ravintola alalle, tapasin uusia hyviä ja huonoja kavereita. Kärsin jälleen masennuksesta. Kävin psykologilla lähestulkoon vuoden verran. Pääsin koulun läpi ja menin töihin.

Mistä päästäänkin lähestulkoon nykyhetkeen. Mikä saa mut vieläkin olemaan niin rikki?  Vanhat kokemukset, pelko siitä että jossain vaiheessa sitä tulee kuitenkin pettymään. 

2013 kun koulu oli ohi ja aloitin työt Oluthuoneella, mikä oli parhautta siihen aikaan. Intohimo ja halu oppia oluista, tapasin uusia mahtavia tyyppejä.. Pari vuotta meni ihan liekeissä kunnes alkoi niitä parhaita duunikavereita alkoi putoamaan muihin hommiin. Jossain kohtaa alkoi duunipaikalla myös käymään hirveät juoruilut.. Esimiehet haukku vanhoja työntekijöitä, pääliköitä, extroja ja sama vähän kaikinpuolin. Töiden jälkeen jäätiin ryypylle tiskin taakse ja nipotettiin niille jotka olivat vielä töissä. Valitettiin lappujen kanssa kuinka joku juttu on jäänyt tekemättä. Uusia työntekijöitä saatettiin pitää parempana kuin vanhoja. Tulet itse juoruilun kohteeksi ja levitellään perättömiä huhuja. Pitkiä työvuoroja putkeen.. niin paljon kaikkea että paineet vaan kasaantui. Pitkälti burn outtiin. Tapasin nykyisen puolisoni silloin joka sai kaiken tuntumaan paremmalta ja jaksoi painaa töitä vaikka kuinka olisi ketuttanut. Välillä hengas tiskillä tekemässä itse omia töitään. Sit jossain kohtaa iski se viimeinen tikki.. Pomo tulee ja valittaa siitä kuinka on kuullut että tää mun mieheni haittaa mun työntekoa. Työntekijät ja jotkut asiakkaat kuulemma näin sanonut, nyt olisi siis hyvä hänen vaihtaa paikkaa. Siinä itku kurkussa mietin että mitä helvettiä!? Hyvä jos moikannut edes silloinkun ilmestynyt tiskille tekemään omia töitään niin miten se voisi mun työntekoa haitata? Eiköhän tässä nyt jotain ihan muuta ole ollut silloin takana. Jos kantiksetkin häiritsevät sitä työntekoa enemmän niin eikö niiden pitäisi sitten mennä muualle, eikä vaan sen yhden ihmisen joka nyt vaan sattuu olemaan mun mieheni?

Ei mun mielestäni hirveän kohtuullista. Ymmärrän että työt ja parisuhteet pidetään erillään ja varsinkin jos häiritsisi työntekoa. Mutta ikinä en ole jättänyt hommiani hoitamatta vaan nimenomaan hoitanut kaikki ja vielä enemmänkin ja silti jaksetaan valittaa yhdelle ihmiselle vaikka muut lörpöttää kavereitten kanssa tiskillä ja pöydissä vaikka jonoa olis ovelle saakka… tai räplätään puhelinta.. Kohtuutonta, ei voi muuta sanoo.

Eipä mennyt hirveen montaa viikkoa kun paikasta lähin menemään.. Ei munkaan tarvitse ihan kaikkea sietää, ei kenenkään tarvitse. Sitten ihmetellään miks ravintolat kärsii kun hyvät tyypit lähtee menemään eikä hoideta asioita miten kuuluisi. Mutta tää kolme vuotta oli silti yks parhaista kokemuksista omassa elämässä, näki ja oppi kaikenlaista.

Sitten iskikin taas ahdistus että mitäs nyt kun ei töitä.. Hain ties kuinka moneen paikkaan kunnes lopulta syksyllä pääsin uuteen ravintolaan töihin. Siellä sitä ihanuutta ei tosin jatkunut kauaa. Paikan ja ihmisten todelliset luonteet tuli esille. Itse jaksoin sen neljä kuukautta painaa, kun taas mun aikana paikasta häipyi 5-6 tyyppiä ja sitä ennen jo oli kuulemma lähestulkoon kaikki työntekijät uudistunut. Enkä ihmettele miksi. Syy tähän on varmasti jatkuva kassavaje, sitten syyllistetään kaikkia työntekijöitä, haukutaan ja mollataan eikä tehdä muuta asian eteen. Ei perehdytetä asioita kunnolla ja oletetaan että kaikki vaan osataan itsestään. Itsekään en saanut kunnon perehdytystä kun jouduinkin jo opettamaan uusia harkkareita ja koululaisia. Asiakkaille on annettu niin paljon periksi aina, että tulevat vaan sinne valittamaan siinä toivossa että saavat hyvityksiä tai ilmaisia ruokia/juomia. Mutta auta armias jos sanot vähänkin vastaan että ei ne asiat nyt näin mene.. hirveä huuto ja valitus että kyllä aina ennen on saanu. Ei sitä kaikkea sontaa pitäisi asiakkailtakaan sietää. Toivottavasti on asiat paremmin tässä paikassa jo.. 

Yhdeksän vuotta ravintola alalla on saanut näkemään sen kuinka suoraan sanottuna julmaa käytöstä joutuu kestämään niin asiakkailta kuin työntekijöiltä/pääliköiltä. Sitten ihmetellään mikä tökkii? Ja miksi ihmiset on niin loppuun palaneita ja kyynisiä. Tuli myös liityttyä facebook ryhmään “Anonyymit ravintolatyöntekijät”, jossa myös huomaa osasta sen, ettei osaa muuta kuin valittaa… ihan pienimmistäkin asioista.. ja haukutaan vaan asiakkaita koko ajan.. 

Tää on yks syy siihen miksi musta on tullut niin hirveen varautunut ihmisten suhteen, stressaantunut ja kyyninen. Sanovat että sillä alalla pitää vaan jaksaa ja olla vahva. Mä en usko siihen. Kyllä työstään pitää nauttia niin ettei koko ajan tarvi stressata ja pelätä kuka susta taas juoruilee ja että saat sitä parempaa palautetta useamminkin. Huoh.

Lopettaminen toistaiseksi ainakin, on saanut mut paremmalle tuulelle, enemmän aikaa puolison kanssa vaikka sillä omat työnsä onkin jotka vie paljon aikaa. Mutta aikaa myös itellä miettiä mitä sitä haluaa tehdä.

Nykyhetki..

Mistä päästäänkin tähän nykyhetkeen. Nyt siis tosiaan vaan ollut, ihmetellyt ja miettinyt että mitä sitä oikeasti rupeasi taas tekemään. Mistä saada rahaa laskuihin? Kouluunkaan ei oikeen tällä hetkellä voi hakea kun luultavasti muutto Jenkkeihin tiedossa tässä parin kuukauden sisällä, koska puolisolla tosiaan tuo niiden firma siellä.

Hirvee stressi ja ahdistus ja tuntuu että masennus alkaa taas painaa kun on niin hukassa kaiken kanssa mitä sitä tekisi. Toinen painaa vaan duunia ja mä vaan oon. Ei mulla kirjaimellisesti ole yhtäkään kaveria tällä hetkellä, jolle voisi edes tunteitaan purkaa ja siksi teenkin sen pitkälti täällä. Lähestulkoon vuoteen en ole ketään kaveria nähnyt. Eipä kukaan ole pitänyt edes yhteyttä, enkä mäkään jaksa olla aina se joka laittaa viestiä että mitä kuuluu tai missä menee? Oma koira kuoli sekä sen pennut, ja sain keskenmenon myös itsekin. Tuntuu taas vaan niin siltä että on yksin. Ja mikään ei onnistu. Onneks on kissat jotka kohentaa edes jollain tapaa oloa.. Jenkkeihin muuttokin pikkasen pelottaa, jos ei mulla siellä tuu oikeesti mitään olemaan ja jäänkö vaan yksin neljän seinän sisälle odottamaan sitä että toinen palaa aina töistä? 

Kaikki on tällä hetkellä yhtä kysymysmerkkiä mun pään sisällä… 

635912567349328958236616577_the-great-depression-tracklist-psychiatrist-nyc-22287

Kuitenkin tässä mä vielä olen. Paljon ideoita ja ajatuksia siitä mitä haluaisi tehdä ja toteuttaa. Pakko kai vaan jaksaa yrittää.

Tehdä niistä unelmistaan totta.

Muistaa olla omaitsensä.

Elää hetkessä ja päivä kerrallaan.

Tästä postauksesta tulikin yllättävän pitkä (enkä varmasti ihan kaikkea edes muistanut laittaa, enkä kaikkia kirjotusvirheitä korjata) ja jos olet lukenut näinkin pitkälle, niin kiitos. Uskokaa itseenne vaikka välillä tuntuiskin pahalta. Löytäkää oma tienne ilmasta itseänne ja kertoa asioista mitkä askarruttaa. Tiedän että maailmassa varmasti paljon ihmisiä joita mietityttää ja pelottaa samat asiat kun mua ja toivon myös että tekin jaksatte elää niiden ajatusten ja hetkien kanssa.

Aina saa ottaa yhteyttä ja jakaa omia kokemuksia, hyviä ja huonoja hetkiä. Kuuntelen enemmän kun mielelläni ja autan jos vain pystyn.

– FDL ❤

19024816_10211909060254416_2002436165_o

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s